Kaitajärvi Anitta

anitta_kaitajarvi__web

Anitta Kaitajärvi (s. 1952) asuu Liedossa Turun lähellä. Rikotut kuvat on hänen esikoisromaaninsa, jota varten hän on lukenut metrin verran jatkosodasta ja sen jälkeisestä ajasta kertovia faktatietoon perustuvia kirjoja sekä tutustunut Neuvostoliitossa olleiden suomalaisten sotavankien kohtaloihin, samoin kuin Suomessa olleiden neuvostoliittolaisten sotavankien elämään.

Vuonna 1943 tapahtunut yli 63.000 inkeriläisen evakuointi Suomeen sekä heidän palauttamisensa ”kotimaahansa” on myös olennainen osa tarinaa.

 


Kirjailijahaastattelu (syksy 2013)

Kerrotko lyhyesti itsestäsi
Olen Anitta Kaitajärvi, asunut Liedossa Turun vieressä vuodesta 1983 lähtien, kotoisin olen Harjavallasta. Ikää minulle on kertynyt 61 vuotta ja jokaisesta uudesta syntymäpäivästäni olen ikionnellinen.

Miten sinusta tuli kirjailija?
Joskus nuorena tuli yritettyä runojen kirjoittamista. Se tyssäsi siihen, että vanhempi siskoni (meitä on 8) luki päiväkirjani.

Vuonna 1997 liityin Liedossa runopiiriin, jossa sanoin, että ikinä en runoja kirjoita. Toisin kävi. Niitä alkoi pukata päästä päivin ja öin. Onneksi se meni ohi, oli aika rasittavaa tunnin välein yöllä ottaa lattialta kynä ja paperia ja kirjoittaa mielessä pyörivät sanat. Lenkille mennessä piti myös olla paperia ja kynä matkassa.

Aloitin proosakurssin KVS:n etäopistossa vuonna 1999 ja siitä lähti tarinoiden kirjoittaminen. Tarinoiden kirjoittaminen, novelliviritelmät ja pitkän proosan kirjoittamisharrastus ovat siitä lähtien kuuluneet vapaa-aikoihini. Myöhemmät Oriveden opiston Romaanipaja sekä KVS:n proosan jatkokurssi antoivat itseluottamusta.

Vuonna 1999 muutin nimeni Kaitajärveksi (äitini tyttönimi). Ystäville perustelin nimenvaihtoa sillä, että kun käyn lähivuosina pokkaamassa Finlandia-palkinnon, haluan että minulla on tyylikäs nimi, sitä ennen olin Laakso, isäni puolelta olen Toivonen. No, siitä on tosi monta vuotta aikaa ja nyt vasta ilmestyy ensimmäinen romaanini. Nöyrtyä on pitänyt. Novellejani sentään olen vuosien varrella saanut viiteen eri antologiaan.

Mistä saat aiheet kirjoillesi?
Perustimme muutama vuosi sitten Sohvankukat-kirjoitusryhmän. Meitä on kolme naista, tapasimme Turun työväenopiston runoryhmässä. Sovimme aina uutta tapaamista varten kirjoitusaiheet ja ruodimme sitten suoraan ja julmasti toistemme kirjoittamia tekstejä. Oppia on tullut roimasti, myös kritiikin sietokykyä.

Kirjoitustehtävien aiheista olen aloittanut romaanini Rikotut kuvat. Meillä oli kuvatehtäviä. Yhdessä kuvassa oli nälkiintynyt sotavanki, joka juuri oli palautettu Neuvostoliitosta Suomeen, toisessa kuvassa vanhan rakennuksen ovi. Kirjoitin molemmista itsenäisen novellin ja mielikuvitus alkoi rakentaa miehen ja oven välille tarinaa.

Sohvankukkien harjoitustehtävistä on saanut aiheensa monta muutakin tarinaa.

Kerrotko kiteytetysti, mistä esikoiskirjasi kertoo?
Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1944-49. Kun Suomi ja Neuvostoliitto solmivat aselevon syyskuussa 1944, vaihdetaan sotavankeja. Suomeen palaa myös Asseri, joka katosi Enson taistelussa heinäkuun lopulla 1941, eli heti jatkosodan alussa. Hän oli nuori aviomies, vaimo synnytti kuukausi miehen katoamisen jälkeen heidän yhteisen lapsensa. Asseri siunattiin hautaan kadonneena ja vaimo jatkoi suruajan jälkeen elämäänsä.

Kun Asseri palaa, hän odottaa vaimonsa ja vanhempiensa lisäksi näkevänsä tuvassa noin kolmevuotiaan lapsen, mutta siellä leikkii tytön lisäksi myös noin yksivuotias poika.

Poika on Asserin vaimon, joka luuli itseään leskeksi, ja neuvostoliittolaisen sotavangin lapsi. Suomalaiset käyttivät sotavankeja paljon maataloustöissä ja vangit asuivat maataloissa ja liikkuivat joissain paikoissa aika vapaasti.

Asserilla itsellään on julmat kokemukset sotavankeudesta itärajan takana, siksikin hänen on vaikea sulattaa vaimonsa petos vihollisen kanssa.

Tästä asetelmasta lähtee perheen elämä kitkutellen käyntiin.

Millainen on kirjoittamisprosessisi?
Kun idean jälkeen kirjan alku on kirjoitettu ja olen saanut pään tyhjennettyä, alkaa aina massiivinen tiedon etsintä. Rikottuja kuvia varten olen lukenut jatkosotaa ja sodan jälkeistä elämää käsittävää kirjallisuutta (faktatietoa) ison pinon. Mitä enemmän luin, sitä enemmän aihe kiinnosti. Kun olin päässyt sinuiksi ajan tapahtumien ja olosuhteiden kanssa, tarina alkoi elää päässäni ja henkilöt muuttuivat todeksi. Tarina itsessään ja sen henkilöt ovat täysin fiktiivisiä, vaikka historia taustalla on totta.

Eteneekö kirjoittaminen yleensä vaivatta?
No ei todellakaan. Välillä pää on niin tyhjä, ettei lapiolla kaivamallakaan löydy lauseita. Sitten taas luen uutta tietoa ja mietin, missä kohtaa tarina voi liittyä tietoihin. Toisinaan pidän monen viikon tauon, maalaan taulun tai pari, ulkoilen, tapaan ystäviä, käyn teatterissa tai konsertissa, siivoan. Kun avaan taas tietokoneen ja alan lukea tarinaa alusta asti, syvennän tekstiä sekä kirjoitan tekstin sisälle lisää ja kun pääsen viimeiseen lauseeseen, löytyy taas uutta asiaa ja tarina alkaa edetä.

On monia päiviä, kun mielessä ei ole mitään, mutta avaan kuitenkin tekstin eteeni ja aloitan kirjoittamisen. Yleensä tarinaa syntyy yhdellä istunnolla yhden tapahtuman verran. Saatan myös lisäillä iltaisin ja öisin mieleen tulleita asioita tekstiin.

Sitä mukaa, kun tarina etenee ja pään ideapankki on kirjoitettu tyhjäksi, on tekstin eteenpäin vieminen enemmän työn puurtamista kuin mukavaa harrastamista. Jos ei olisi motiivina suurta julkaisuintoa, jäisivät tarinat varmaan kesken.

Kiitos pitää antaa muutamalle ”koelukijalleni”, joilta olen saanut arvokasta palautetta. Arvostan erityisesti sitä, että jokainen heistä on kehdannut kertoa myös tekstin huonot puolet. Suitsutuksesta en niin ole välittänyt, se ei vie minua kirjoittajana eteenpäin. Joskus sekin tietysti lämmittää korvia.

Mitä kirjoittaminen sinulle merkitsee?
Jollain on tarve maalata tauluja, toisella laulaa tai näytellä suurilla estradeilla, minulla suurin intohimo kohdistuu kirjoittamiseen. Se antaa sisältöä päiviin, se ruokkii kunnianhimoa, se tuo tyydytystä, sekä antaa rauhan pään sisälle, kun saan siellä kieppuvat ihmiset ja ajatukset siirrettyä tarinaan.

Mitkä ovat tulevaisuudensuunnitelmasi kirjoittamisen saralla?
Nyt kun viimein olen saanut ensimmäisen kokonaisen kirjan julkisuuteen, tarkoitus on saada toinenkin, ja sitten kolmas. Kynnys vain tuntuu nyt hirveän korkealta.

Seuraava käsikirjoitus, nimeltään Hillankukkanyrkki, on periaatteessa kirjoitettu jo loppuun asti, mutta siinä on vielä hiottavaa. Siinä seikkailee yksi Rikottujen kuvien henkilö ja pariin muuhun viitataan. Sen valmistumisen jälkeen aihe on mielessäni kulutettu loppuun.

Kolmas pitkä tekstini on myös kirjoitettu pitkälle, sen jatkamista odotan innolla. Sitä varten odottaa pino kirjoja pöydälläni. Tarinan aihepiiri on vieras omalle elämälleni, monen muunkin elämälle, siksi siihen pitää paneutua monelta kantilta.

Minkälainen lukija itse olet?
Olen nuoresta asti lukenut paljon, viime vuosina enemmän faktaa kuin fiktiota. Kun luen romaanin, haluan, että se antaa ajatuksia ja/tai liikuttaa tunteita, antaa siis elämyksen.

Olen viime vuosina oppinut jättämään kirjan kesken, jos se ei kiinnosta. Nuorempana jatkoin sitkeästi loppuun asti. Nyt ajattelen, että en halua tuhlata aikaani, joka ihmisellä on rajallinen. Kaikki kirjat eivät ole minua vartn.

Parin viime vuoden suosituimmiksi nousevat ehdottomasti hollantilaisen Renate Dorresteinin kaikki suomennetut romaanit. Herman Kochin ”Illallinen” oli positiivinen lukukokemus. Katja Kettu, Heidi Köngäs sekä Sofi Oksanen ovat kiinnostavia. Dekkaristeista islantilainen Arnaldur Indridason oli mielenkiintoinen tuttavuus. Kalle Päätaloa minulla on rivi hyllyssäni, olen lukenut kirjoista aika monta, tosin jo monta vuotta sitten. Mika Waltarin Sinuhe pitää joskus lukea uudelleen.
   
Mitä haluaisit sanoa lukijoillesi?
Toivon, että romaanini Rikotut kuvat antaa lukijalle elämyksen, liikuttaa tunteita, itse olen sitä kirjoittaessani tiputellut monet kyyneleet.

Toivon kirjani antavan myös ajattelemisen aihetta: mitä meidän isämme ja isoisämme ovat joutuneet kestämään rintamalla, moni heistä sotavankeudessa. Millaista oli sotavankeudesta palanneen miehen elämä kotona.

Monen miehen toiveikkaasti alkanut elämä sai sodan myötä uuden käänteen, kun piti opetella uusi elämä puuttuvien raajojen kanssa tai yrittää selvitä pään sisällä kummittelevien tapahtumien ja vihollisten kanssa.

Miten naiset pärjäsivät kotirintamalla, kun miesten apu puuttui: kun piti itse valjastaa hevonen, pilkkoa puut, tehdä yksin navettatyöt, kyntää pellot, korjata sato sekä hoitaa koti ja lapset. Apuna talon vanhempi väki, naapuriapu, sekä tilalle mahdollisesti myönnetyt vierasta kieltä puhuvat sotavangit. Myös Suomeen siirretyt inkeriläiset osallistuivat töihin kotijoukkojen rinnalla.

Kotijoukoilla oli raskaan työn lisäksi paljon murhetta rintamalla olevista sekä haavoittuneista, kadonneista ja kuolleista pojistaan ja miehistään.

Toivon, että jokainen meistä osaa arvostaa isiemme, äitiemme ja isovanhempiemme uhrauksia ja sitkeyttä. Sekä lähettää myös ymmärtävän ajatuksen niille, jotka eivät sitä kaikkea kestäneet.