Ostoskori
0 kpl - 0,00 €
Ostoskorisi on tyhjä!

Kiuru Sakari

kiuru_sakari3

Sakari Kiuru on helsinkiläinen valokuvaaja. Hän syntyi Jämsän-koskella vuonna 1961, mutta vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Raahessa. Kiuru on  kouluttautunut valokuvaajaksi.

Valokuvaajana Kiuru on viimeisten liki viidentoista vuoden aikana erikoistunut lähinnä museovalokuvaukseen. Hän on myös valokuvataiteilija joka on ollut mukana useissa näyttelyissä sekä Suomessa että ulkomailla. Sakari Kiuru voitti ensimmäisen FotoFinlandia-kilpailun pääpalkinnon vuonna 1989.


Kuva: Janne Aaltonen


Kirjailijahaastattelu / 10.1.2014

 

Kerrotko lyhyesti itsestäsi (kuka olet, mistä tulet…)
Olen Sakari Kiuru,  52-vuotias helsinkiläinen valokuvaaja. Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni Raahessa. Tein kaikenlaisia töitä ennen kouluttautumistani valokuvaajaksi Lahden Muotoiluinstituutissa. Opiskelin keskikoulun jälkeen levyseppähitsaajaksi 70-luvun lopulla. Sitten tein kesätöitä terästehtaalla neljänä kesänä ja kolme talvea vietin luistinradalla jäätä tekemässä ja lunta auraamassa. Kuumaa ja kylmää siis. Lisäksi olen ollut mm. rakennustöissä, lehdenjakajana, valokuvalaboratoriossa ja myyjänä.

Valokuvaajana olen tehnyt viimeisten liki viidentoista vuoden aikana paljon museovalokuvausta. Olen työskennellyt pääasiassa Helsingin kaupunginmuseolle, mutta olen tehnyt töitä myös Museovirastolle. Lisäksi teen valokuvataidetta. Olen ollut mukana näyttelyissä Suomessa ja ulkomailla vuodesta 1985 lähtien.

Miten sinusta tuli kirjailija?
Opin lukemaan ennen kansakouluun menoa. En oppinut tavaamalla, vaan Hesaria lukemalla, joka tuli tilattuna silloin kotiimme. En pitkään aikaan edes tajunnut osaavani lukea, luulin että ajattelen ajatuksia joita lehden sivuilla oli. Sen jälkeen olenkin lukenut valtavasti kaikkea; lehtiä, sarjakuvia, romaaneja, tietokirjoja ja runoja.

Tarinat ovat aina kiehtoneet minua. Ilman tarinoita elämä olisi tylsää. Haaveilin jo 80-luvulla kirjoittamisesta ja kirjoitinkin joitain runoja siihen aikaan. Valokuvaus syrjäytti ne haaveet pitkäksi aikaa. Minulla on valokuvaukseen ja kuvataiteisiin paha riippuvuussuhde.

Olin ennen romaanin kirjoittamista kirjoittanut 90-luvun loppupuolella ja aivan 2000-luvun alussa joitain novelleja joista pari julkaistiinkin pienissä lehdissä. Aloin kirjoittamaan romaania lähinnä itseäni viihdyttääkseni ja kokeillakseni miten se luonnistuu. Itseni viihdyttäminen meni pieleen, kuten usein käy minun kohdallani. Perfektionismini pilasi viihdepuolen kun aloin suhtautumaan tekemiseen vakavasti. Mutta ei vakavassa tekemisessä mitään pahaa ole. Se ei vain ole niin mukavaa kuin kirjoittamisen ”viihdekäyttö”.
 
Mistä sait aiheen kirjallesi?
Aihe oli minulla olemassa jo kauan, vuodesta 1985 saakka. Istuin silloin erään ystäväni kanssa kaljalla kotikaupungissani. Ystäväni oli adoptoitu pienenä lapsena ja hän tiesi menneisyydestään, vanhemmistaan ja sukulaisuussuhteistaan sekä adoption syistä hyvin vähän. Mietimme sitä että uskaltaisikohan hän ottaa selvää noista asioista ja jos hän ottaisi, mitä siitä mahdollisesti seuraisi. Päädyimme siihen ajatukseen että lopputulos ei välttämättä olisi pelkästään positiivinen asia.

Kerrotko kiteytetysti, mistä esikoiskirjasi kertoo? Lastenkodissa kasvanut toimittaja saa tietää että hänen äitinsä on kuollut ja jättänyt hänelle pienen perinnön. Hän alkaa selvittää menneisyyttään, selvittää sitä millainen ihminen äiti oli ollut ja miksi hän oli hylännyt hänet. Toimittaja joutuu tilanteeseen jota hän ei osannut ollenkaan odottaa. Paha on pahaa hyväksi naamioitunakin.

Millainen on kirjoittamisprosessisi?
Hidas. Minulla oli tässä esikoisessani aluksi ainoastaan tapahtumat ja päähenkilö, sekä romaanin alkupuolella oleva takauma, jonka olin kirjoittanut jo kolmisen vuotta ennen kuin aloitin kirjan teon. Sitten loin tapahtumakartan ja henkilöt joita tarvitsin viedäkseni tarinan alusta loppuun. Aluksi myös yritin kirjoittaa koko ”kakkua” kerralla, mutta epäonnistuin surkeasti ja jouduin aloittamaan noin seitsemänkymmenen liuskan jälkeen alusta. Tuhosin kaiken ja lähdin työskentelemään uudella tavalla. Otin tapahtumakartastani tietyt tapahtumat ja kirjoitin n. 7-10 liuskaa kerrallaan. Sen jälkeen kirjoitin kunkin nipun noin kymmeneen kertaan läpi ennen kuin taas jatkoin tapahtumakartan seuraaviin kohtauksiin.

Yritin jättää mahdollisimman valmista tekstiä taakseni. Joka kerta ennen jatkamistani luin läpi aikaisemmin kirjoittamani tekstin jotta sain tunnelman ja tyylilajin pysymään kutakuinkin samana. Ajattelin, että tarina etenee pitkän putken sisällä ja että siellä se voi kimpoilla rauhassa, kunhan ei läpäise putken seinämää. Pelkäsin että olen välillä liiankin ankara itselleni, pelkäsin että en anna tarinani rönsyillä riittävästi. Pelkäsin siis että putkeni tunnelman ja tyylin suhteen on liian kapea.

Eteneekö kirjoittaminen yleensä vaivatta?
Ei. Tämän esikoiseni aloitin huhtikuussa 2002 ja sain valmiiksi elokuussa 2009. En ole pikakirjoittajatyyppiä. Kirjoittaminen vaatii myös omaa aikaa ilman turhia päivätyön aiheuttamia rasitteita. Kirjoittaminen vaatii elämän pällistelyä avoimin mielin.

Mitä kirjoittaminen sinulle merkitsee?
Lähinnä vaikeuksia. Ennen kaikkea se on kuitenkin minulle vain yksi tapa kuluttaa luovasti aikaa.

Mitkä ovat tulevaisuudensuunnitelmasi kirjoittamisen saralla?
Olisi tarkoitus jatkaa. Katson mitä tuleman pitää. En pakota itseäni mihinkään. Seuraavan aiheen ja tarinan olen alustavasti kuitenkin jo valinnut, tai se on valinnut minut.

Minkälainen lukija itse olet?
Luen kaikenlaista kirjallisuutta. Dekkareita ja jännäreitä en lue nykyään juuri ollenkaan. Tänä vuonna (2013) olen lukenut kaksi dekkaria ja kaksi jännäriä. Se on tosi vähän niiden noin sadanviidenkymmenen kirjan joukossa jotka olen kuluvan vuoden mittaan lukenut. Pidän monista kirjailijoista, kotimaisista ja ulkomaisista. Palaan usein kotimaisiin klassikoihin, joista Juhani Aho minulle lienee rakkain. Siinä on yhdessä ajankuvaa ja kuvaa sen ajan kielestä sekä Juhani Ahon hienosta kielenkäytöstä.

Lisäksi pidän viistosta huumorista ja pidän myös kielestä joka on hieman notkollaan ja vinossa.  Vinot tarinat tekevät myös vaikutuksen. Kun aika ajoin alan ottaa itseni liian vakavasti, luen Daniil Harmsin teoksen Sattumia.

Olen kaiken tuon lisäksi lukenut paljon tietokirjoja, nytkin on yksi historiateos menossa. Tykkään lukea faktaa ja elävää historiaa jossa on mahdollisimman vähän tulkintoja.

Mitä haluaisit sanoa lukijoillesi?
En halua ruveta viisastelemaan, neuvomaan ketään tai ylipäätään selittelemään liikaa tekemisiäni. Viisastelijoita ja oikeassa olijoita on tässä maailmassa riittämiin ilman minuakin.