Lampela Anja

lampela_kirjailijakuva

Anja Lampela, eläkkeellä oleva vieraiden kielten opettaja, kirjailija, kolmen aikuisen pojan äiti, kahden lapsen isoäiti, asuu Oulussa, Suomen Kirjailijaliiton ja Oulun kirjailijaseuran jäsen.

 

Kirjailijahaastattelu / Kevät 2015

 

Kuka olet?
Olen Anja Lampela, ent. Harju, o.s. Auno. Synnyin Kalajoella yksitoistalapsiseen maanviljelijäperheeseen. Tuohon aikaan lasten laittaminen koulutielle ei ollut itsestäänselvyys. Minä ainoana koko lapsikatraasta pääsin opiskelemaan ensin ylioppilaaksi, sitten filosofian maisteriksi.

Opiskelin Jyväskylän Yliopistossa saksaa, ruotsia, kasvatusoppia ja yleistä kirjallisuutta ja suoritin myöhemmin englannin kielen opinnot Oulun yliopistossa.

Koska olin saanut arvokkaan etuoikeuden opiskella, tunsin velvollisuudekseni antautua opettajan uralle. Toimin kieltenopettajana Pyhäjoella, Rovaniemellä, Kolarissa, Sotkamossa ja Oulussa yhteensä 33 vuotta. Pidin työstä nuorten parissa. Kuitenkin tiesin koko ajan, että sisimmässäni olen kirjailija.

Miten sinusta tuli kirjailija?
Opin lukemaan viisivuotiaana ja siitä lähtien olen lukenut aina kun on ollut mahdollista. Lapsena piilouduin vinttikomeroon tai talon katolle savupiipun taakse lukemaan. Lukeminenhan oli tuohon aikaan yksi laiskottelun muoto. Ehkä runsas lukeminen ruokki mielikuvitustani niin että aloin kuvitella tarinoita mitä tavallisimpien tositapahtumien ympärille. Kotiväkeni luuli minun valehtelevan, kun kerroin nähneeni saunan eteisessä Joukahaisen ja Väinämöisen. He istuivat siniristilakit päässä hajareisin puupenkillä toisiaan vastapäätä, pitivät toisiaan käsistä ja lauloivat runoja. Varoitin äitiä, ettei hän säikähtäisi, kun menisi saunaan pyykille.

Alakoulun opettajan mielestä olin hyvä ainekirjoittaja. Hän lähetti minut henkisiin kilpailuihin kisaamaan ikätoverieni kanssa. Myöhemminkin ainekirjoitus oli lempiaineeni koulussa. Koska en ollut kiinnostunut historiasta, enkä siis kokeissa osannut vastata kysymyksiin, keksin vastaukset. Voi sitä sotien ja vallankaappausten määrää! Historianopettajani totesikin lukion päätteeksi, että olen kouluvuosieni aikana kirjoittanut maailmahistorian kokonaan uusiksi. Vasta aikuisiällä paikkasin historiantietämystäni lukemalla Grimbergin 24-osaisen Kansojen historian.

Mistä saat aiheet kirjoille
Kärjistetysti voisin sanoa, että tunsin olevani kirjailija jo ennen ensimmäistäkään kirjoittamaani romaania. Niin moni kutkuttava aihe kutoi verkkojaan alitajunnassani odotellen pääsyä paperille.

Viimeisinä opettajavuosinani kerroin oppilailleni, että sitten eläkkeellä alan kirjoittaa romaaneja. Moni ilmoittautui heti romaanin sankariksi. Eipä siis ihme, että ensimmäinen romaanini Älä koske ope (2006) sijoittuukin koulumaailmaan. Siinä teen myös surutyötä ensimmäisen mieheni kuolemasta. Syöpä vei hänet kolmessa kuukaudessa.

Seuraava romaanini Kohtalokas petos (2008) syntyi omien huolieni ja pelkojeni pohjalta. Mieheni oli aloittanut oman yrityksen ilman minkäänlaista yrittäjäkoulutusta tai –kokemusta. Pelkäsin ja kuvittelin mielessäni, mitä kaikkea saattaisi tapahtua. Kirjassa annoin pelkojeni käydä toteen.

Kolmas romaanini Pyry (2011)on minulle henkilökohtaisin ja kipein. Ensimmäinen lapseni uuden mieheni kanssa, kaivattu rakkauslapsi, ainut tyttäreni, syntyi täysiaikaisena mutta kuolleena.  Jouduin shokkiin ja sanoin, etten halua nähdä enkä pidellä sylissäni kuollutta vauvaa. Tuota tulen katumaan lopun ikäni. Tuohon aikaan ei annettu minkäänlaista suruterapiaa. Niinpä suru koteloitui kipeäksi möykyksi sisälleni, jota en uskaltanut tai jaksanut käsitellä edes itsekseni. Vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin uskalsin avata suruni ja työstää sitä Pyry-kirjan muodossa.

Neljäs romaanini Lankarullatyttö (2015) on kertomus autistilapsesta ja hänen perheestään. Autismi oli minulle entuudestaan melko tuntematon asia. Kuitenkin sain kaksi sysäystä, jotka saivat minut kiinnostumaan ja ottamaan selvää autismista.
Ensimmäinen sysäys tuli Thaimaan matkalla. Makoilimme mieheni kanssa upealla Kata Noin rannalla auringonvarjon alla. Kuten aina, nytkin huvitin itseäni tarkkailemalla toisia rannalla olijoita. Lähelle asettautui italialainen pariskunta noin 5-vuotiaan tyttönsä kanssa. Vanhemmat vetivät aurinkovuoteensa lähemmäksi vesirajaa ja tytär jäi yksin varjon alle ilman aurinkovuodetta. Pian pariskunnan seuraan tuli toinen italialaispari, oletin että tuttavia. Hekin asettuivat etäälle tytöstä.

Huolestuin. Mutta tyttö näytti viihtyvän yksikseen. Hän piirsi sormellaan hiekkaan monimutkaisen kuvion, sitten pyyhkäisi sen näkymättömiin ja juoksi päivänvarjon hiekkaan langettaman kehän kolmeen kertaan ympäriinsä. Sitten hän polvistui hiekkaan ja piirsi saman kuvion uudelleen, tuhosi sen ja juoksi kolme kierrosta. Tätä jatkui vähintään tunnin ajan. Välillä äiti kävi tuomassa tytölle ananasjuoman, jonka tyttö imaisi pillillä ja jatkoi puuhaansa. Sitten vieras pari kokosi tavaransa ja tuli tytön vanhempien kanssa tervehtimään tytärtä. Isoäänisestä keskustelusta selvisi, että tyttö ei puhunut; äidin mukaan tyttö ei ollut koskaan sanonut sanaakaan. Vieraat poistuivat ja vanhemmat kävelivät hiukan etäämpänä sijaitsevalle juomakojulle. Hetken kuluttua tyttö keskeytti puuhansa, katsoi hätääntyneenä ympärilleen ja huomasi, että vanhemmat olivat kadonneet. Hän nousi ylös ja yritti sanoa jotakin. Suun liikkeestä näin, että hän tavoitteli sanaa mama. Sitten kuulin sen! Hiljaisen, mutta ihan selkeän sanan mama. Pian tyttö näki, että vanhemmat olivat tulossa juomat käsissään. Hän polvistui hiekalle ja jatkoi yksitoikkoista puuhaansa.

Vuosikaudet olen katunut, etten käynyt kertomassa vanhemmille, että tyttö puhui. Toisen sysäyksen sain koulumaailmassa ja siitä kerron kirjani kiitoksissa.

Millainen on kirjoittamisprosessisi?
Kun alan kirjoittaa uutta tarinaa, sen runko on yleensä melko valmiina mielessäni. Työn edetessä tarina kuitenkin varastaa otteen ja alkaa elää omaa elämäänsä. Minulle jää kirjurin osa.

Olen hidas kirjoittaja. En halua edetä, ellen ole tyytyväinen aiemmin kirjoittamaani.

Kirjoitan järjestelmällisesti edeten. Illalla vuoteessa unta odotellessa mietin kirjoittamaani ja suunnittelen seuraavaa. Sitten kun teksti on mielestäni valmis, minun on hyvin vaikea tehdä siihen muutoksia. Kustannustoimittaja joutuu olemaan tomerana saadakseen pääni kääntymään.

Mitkä ovat tulevaisuudensuunnitelmasi kirjoittamisen saralla?
Kirjoittaminen on minulle samaa kuin hengittäminen. Se määrittää olemiseni silloinkin kun en kirjoita mitään. Mieleni tekee kirjailijantyötä lähes tauotta, vaikka en sitä itse edes huomaisi. Tiedän, että tulen kirjoittamaan niin kauan kuin pää, silmät ja sormet toimivat.  Koska aloitin kirjoittamisen vasta eläkkeelle päästyäni, minulla on kiire saada kirjoittaa niistä lukemattomista aiheista, jotka mieltäni kiehtovat ja haluavat tulla kirjoitetuiksi.
Viides romaani on hyvällä alulla. Vakavasta aiheesta huolimatta luvassa on jännitystä, rakkautta, rikoksia ja rangaistuksia.

Millainen lukija itse olet?
Luen joka ilta vähintään kaksi tuntia.  Lukeminen on hyvä unilääke. Luen lähes kaikenlaista kirjallisuutta. Sekä kotimaiset että ulkomaiset klassikot tulivat tutuiksi jo opiskeluaikoina. Nyt luen lähinnä uutuuksia. Finlandia-ehdokaskirjat luen aina, samoin Nobel-palkitut. Kevyempää luettavaa tarjoavat pohjoismaiset dekkaristit. Suosikkikirjailijani on portugalilainen José Saramago. Kertomus sokeudesta on yksi hienoimmista lukemistani kirjoista.

Mitä haluat sanoa lukijoillesi?
Toivon, että kirjani koskettavat jotakin osaa sinussa.