Reinikka Pekka

kirjailijakuva__-kuvaaja_kalervo-timonen

Pekka Reinikka (s. 1932) on tunnustettu eräkirjailija. Hän on kirjoittanut yli kymmenen eräkirjaa ja kaksi hänen teostaan on julkaistu käännöksinä Ruotsissa.

Laajalla eränkäyntiin ja luontoon liittyvällä kirjallisella toiminnallaan, eräkynäilyllä, kuten hän itse kirjoittamisensa määrittää, Reinikka on lunastanut paikkansa suomalaisessa eräkirjallisuudessa.


(Kuva: Kalervo Timonen)

 


Kirjailijahaastattelu / kevät 2015

 

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja kynäillyt alkuun varsinkin Metsästys ja Kalastus-lehteen. Mitään sen enempää en pitkään edes ajatellut tai haaveillut. ”Herätys” tässä mielessä tapahtui kesällä 1976.

Meillä oli silloin mökkipahanen Maaningalla Suuri-Ruokoveden rannalla ja hankkiuduimme koko porukka  sinne juhannuksesta seuraaviksi kolmeksi viikoksi. Varasin kirjastosta kantamuksen luettavaa mukaan. En ole koskaan ollut harrastustaustastani huolimatta mikään  erikoisen innokas eräkirjojen kuluttaja, mutta silloin sattui mukaan yksi sellainen. Luettuani sen tokaisin vaimolle, että kaikkea sitä kansien välissä  julkaistaan, johon vaimo:  ”Hyvä sinäkin sanomaan!  Eri asia sanoa kuin kirjoittaa!

Seuraavana päivänä piipahdimme kaupungissa. Palatessamme minulla oli mukana pari lehtiötä A4-ruutupaperia ja pehmeitä HB-lyijykyniä. Loppuloma meni sitten  takan lämmössä värjöttelyssä ja kirjoittelussa. Pari viikkoa myöhemmin luin, mitä olin kirjoittanut, ja ”hakkasin” tekstin vanhalla kirjoituskoneella puhtaaksi ja lähetin sen Otavaan.  Helmikuussa 1977 tuli vastaus, että tekeleeni oli hyväksytty. Niin syntyi Sumua ja kimallusta.  Se syntyi spontaanisesti sydämellä, muut kirjani ovat ”tehtyjä”.

Aiheet kirjoittamiseeni saan tietysti omista kokemuksistani saloiltta ja vesiltä. En osaa kirjoittaa kuin minä-muodossa, joten aivan valtaosa on asiatekstejä lukuunottamatta  todella itse koettua. Toisten  suulla kerrottua ja ”katsojana” kolmannessa persoonassa kirjoitettua en oikein hallitse, joten sellaisia tarinoita kynäni alta ei ole kovinkaan monta syntynyt. Fiktioonkaan minusta ei oikein ole.  Myöskään dialogin kirjoittaminen ei minulta oikein luonnistu.

Kirjoittamiseni tapahtuu siten, että ensin olohuoneen nojatulissa iso A3-mappi sylissä tekstiä nimenomaa  HB-pehmoisella kynällä ruutupaperille kynän edetessä ajatusta nopeammin. Luen sitten päivän, parin päästä mitä olen kirjoittanut, jolloin melkein aina huomaan, etteihän tämä olekaan sellaista, mitä olin ajatellut. Sitten  teksti puhtaaksi yksinkertaisimmalla   Brother-sähkökirjoituskoneella, ja sillä hyvä. En näet suoraan sanottuna viitsi enää uudestaan  muotoilla tai stilisoida tekstiäni, jonka pituus kerralla ihme kyllä  kuin tarkoituksella päättyy lähes aina kymmenenteen liuskaan. Jos alan tiivistämään ja lyhentämään tekstiäni, niin tuloksena on vähintään puoli liuskaa tekstiä lisää. Tykkään näet aivan liikaa sanoista. - Lyhyet ”virteni” olivat itse asiassa aika hankalat kirjoittaa kolmeen sivuun.

Nyt kuitenkin syksystä 2013 olen myöhäsyntyinen tietokoneimmeinen ”kannettava” ruutupaperin asemesta sylissäni nojatuolissa, ja olen opetellut tekstinkäsittelyohjelman systeeminä Windows 8. Omaksi hämmästyksekseni osaankin nyt naputella yksisormijärjestelmällä jo konseptin, ja sitten teksti lopulliseen muotoonsa suoraan koneelta; elämä on muuttunut helpommaksi!

Uutta kirjaa erävirsien jälkeen en ole sen suuremmin ajatellut. Kaikki tähänastiset ”projektit” ovat Eräpolkua lukuunottamatta (Otavan tilaustyö) olleet hyvin nopeita ja lyhytkestoisia, eikä niitä ole sen kummemmin etukäteen suunniteltu. Sama tilanne nytkin.

Tykkään kirjoittamisesta. Ja kun minulla ei tunnu olevan itsekritiikkiä alkuunkaan, niin lykkään tekstiä sen kummemmin siloittelematta.  Olen nopea kirjoittamaan, joten varsinkin asiatekstiä tarvittaessa myös syntyy. Savon Sanomien jokatoinenviikkoisen eräsivun vakikolumnisti ja muukin kirjuri olen ollut jo 1960 luvulta lähtien, ja pesti jatkuu yhä. Kaiken kaikkiaan kirjoituksiani on julkaistu aikojen saatossa sanoma- ja aikakausilehdissä jonkinmatkaa toista tuhatta.

Olen  innokas lukija, ja vaihdan miltei viikottain selkärepullisen niteitä kaupunginkirjastosta omaan kirjahyllyyni. Puolet niistä on dekkareita, toinen puoli sekalaista nobeleista poliittisiin muistelmiin. Ja jos kirja ei ensisivuillaan ala sujumaan, niin vaihdan sen toiseen, siksi kantamus kirjoja kerralla.

Kotimaisista nykykirjailijoista pidän Sofi Oksasesta, Hotakaisesta ja Donnerista. Klassikoista Seitsemän veljestä on aivan omaa  luokkaansa, hyvänä kakkosena Volter Kilven Alastalon salissa, joka tulee ”hitaudestaan” huolimatta kerrattua aina muutaman vuoden välein. (Siinä on muuten kymmenkunnan sivun pituinen täysin  Hemingwayn  ”Vanhuksen” veroinen kalastuksen kuvaus). Kilveltä kai myös rakkauteni ”liikoihin” sanoihin. Pidän myös Sillanpäästä, Huovisesta ja Kurt Martti Walleniuksesta, jota voi myös osin tituleerata eräkirjailijaksi. Ulkomaalaisista Hemingway on minulle mieluinen ja ruotsalaiset dekkarit ovat mielenkiintoista ja rentouttavaa luettavaa, ykkösinä Mankelin Wallanderit varsinkin, kun tunnen jonkin verran sikäläistä maantiedettä.

Varsinaisia eräkirjoja en juuri lue, kun  elämäni on muutenkin miltei erällä kyllästettyä. Poikkeuksen ovat tehneet  ystäväni ja  kurssikavarini Helsingin yliopistokoulusta Erkki Timosen ja  niin ikään hyvän ystäväni Erkki Lahden kirjat, molemmilta kansia  teidänkin pajastanne.

Martti Väisäsen kirjat olen myös lukenut. Niissä maisemat sekä myös monet henkilöt ovat minulle enemmän kuin vain nimeltä tuttuja ja varsinkin Rymysavotta ammatillisestikin kiinnostava, sillä olen itsekin ollut jollain lailla mukana Jonkerinsalon ja Suolajoensalon savotoissa ja sikäläisissä uitoissa. Monet Väisäsen kirjoitukset ovat suorastaan kansantiedettä. Hän  taitaa myös puolimurteisen dialogin kirjoittamisen. Meillä taisi olla jonkinlainen ”asiakassuhdekin” alaisteni Metsähallituksen erävalvojien kautta!

Parhaillaan luen rinnakkain Huovisen Luonnonkiertoa (siinä muuten pari juttua Jonkerinsalolta) ja Karo Hämäläisen puolifiktiivistä satiiria Urho Kekkonen.

Lukijoilleni tahdon sanoa, että metsissä ja vainioilla on aina mahdottoman mukavaa. Sieltä löytyy myös.:
                 
              ANTISTRESSIÄ

              Se mitä hyödyttää
              vaikka ahkeroit ja puurrat,
              uraa uurrat,
              jos ei mitään elon vakkaas jää.

              Mä sulta kysyn tätä:
              sä vainen juokset miksi,
              etkä ihmisiksi
              elä, miksi kiirettä et jätä?

             Saat stressin, unettomat yöt.
             Ja luulen myös sun saavan
             mahahaavan,
             kun itseäsi aina laimin lyöt.

             Saat ehkä jotain vähän;
             ehkä kunniaa ja valtaa,
             katinkultaa,
             mutta riittääkö se tähän?

             Tään tunnut unohtavan hyvän:
             Eräsalot, lammen laineet
             raaka-aineet
             antistressin, yöunen syvän.
           


Kuopio 28.04.2015
Pekka Reinikka