Silvan Heidi

Silvan_Heidi_lores

Heidi Silvan (s. 1972) on oululainen filosofian maisteri ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Opettajantyö ja aikaisempi toimittajakokemus nuortenlehdessä ovat avanneet hänelle suoran näkymän lukevan nuorison mieliin.

 


 

Kirjailijahaastattelu / 2018

 

Mistä saat aiheet kirjoillesi?
Idean saaminen tapahtuu varmaankin sen klassisimman kautta: jossakin tapahtuu jotakin, mikä jää mieleen, jokin pikkujuttu alkaa vaivata ja siitä syntyy vaihtoehtoinen ajatuskulku: mitä jos olisikin käynyt näin, tällaisille henkilöille, tällaisessa ympäristössä?

 

Millainen on kirjoittamisprosessisi?
Sanoisin, että hidas ja loppua kohti aina vain hidastuva. Kirjoitan ensimmäistä versiota hartaasti ja yritän tehdä siitä jo mahdollisimman valmiin. Kun teksti on kirjoitettu, annan sen levätä ja käytännössä unohdan koko roskan – homma tuntuu kaatopaikkatavaralta siinä vaiheessa. Jos teksti myöhemmin vaikuttaa potentiaaliselta, alan muokata sitä. Muokkaustyö kestää kauan, jopa todella paljon kauemmin kuin ensimmäisen version kirjoittaminen. Kun koko teksti on käyty läpi ja muokkaaminen maistuu vanhalta puulta, on aika päättää, tarjoanko tekstiä eteenpäin vai jätänkö sen sikseen. Aika moni teksti on jäänyt sikseen, mutta olen iloinen, että John Lennon minussa ei jäänyt.

 

Mitä kirjoittaminen sinulle merkitsee?
Työtä ja tuskaa, mutta myös vapautta ja iloa. Se tarjoaa keinon ilmaista itseään, olla luova, järjestellä ajatuksiaan, antaa mielikuvituksen juosta, luoda maailma ja asukkaat sinne.

Kirjoittamisen itsessään täytyy antaa kirjoittajalle henkistä tyydytystä, koska muuten siitä ei tule mitään, ainakaan minulla. Pelkän kirjoittamisen täytyy siinä vaiheessa, kirjoittaessa, olla riittävän hyvä motivaattori, kun mitään takeita julkaisusta tai tulevista lukijoista ei ole.

 

Missä ja miten kirjoitat?
John Lennon minussa -aloitusluku syntyi täydessä tällingissä ja juhlafiiliksissä. Olin lähdössä juhlistamaan uutta vuotta 2017 ja laittautunut iltaa varten, kun istahdin vielä hetkeksi koneen ääreen. Idea oli vaivannut jo jonkin aikaa, mutta olin sysännyt sen syrjään: ei ole aikaa, en jaksa, en ehdi, ei kiinnosta… Pieni hetki venähti, ja kirja sai alkunsa.

Yleensä kuitenkin kirjoitan vähemmän laittautuneena, villasukat jalassa, hiukset turbaanilla, löhöän sohvalla läppäri sylissä ja välillä tuijottelen seinää. Ainoastaan John Lennon minussa -alku syntyi juhlatamineisiin sonnustautuneena, ryhdikkäästi pöydän ääressä samppanjaa siemaillen.

Aion kyllä kokeilla, toimisiko sama toisen kerran.