Ostoskori
0 kpl - 0,00 €
Ostoskorisi on tyhjä!

Ajankohtaista

Työpari on kirjanteon kulmakivi – lastenkirjojen kirjailija ja kuvittaja -parit kertovat yhteistyöstään

 

Onnistuneessa lastenkirjassa teksti ja kuvitus tukevat toisiaan ja muodostavat lukemaan ja katsomaan kutsuvan houkuttelevan kokonaisuuden. Mutta miten tällainen kirja syntyy? Neljä kirjailija- ja kuvittajapariamme kertoo, miten työpari löytyi ja millaista yhteistyö on.

 

– Ensin oli pitkälle työstetty, mutta ei vielä valmis käsikirjoitus ensimmäiselle yhteiselle kirjallemme Valon sankari. Minulle oli alusta saakka selvää, että haluan tarinalleni kuvituksen – olihan kyseessä lastenkirja. Mutkien kautta löytyi kaverinkaverinkaveri Ella, joka teki käsikirjoitukseni pohjalta satumaisen mallikuvan. Hän oli tavoittanut oikean tunnelman kirjan maailmasta ja osoittanut taitonsa. Se sinetöi yhteistyömme ja kustannussopimuksen Myllylahden kanssa, kirjailija Satu Alajoki muistelee yhteistyön alkua kuvittaja Ella Kurjen kanssa.

Aina kuvittajia ei ole edes kaukaisessa tuttavapiirissä. Kun Outi Hongisto sai idean ensimmäisestä Sara matkalla -sarjan kirjasta, hän mietti sopivaa kuvittajaa.

– Siispä marssin kirjastoon ja ryhdyin katselemaan lastenkirjojen kuvituksia uusin silmin. Minulle oli todella tärkeää, että kuvitus ja henkilöhahmot näyttävät samanlaisilta kuin omassa mielessäni. Ihastuin Tittamari Marttisen Leon lemmikkiuutiset -sarjan kuvituksiin, jotka olivat Terese Bastin käsialaa. Sitten vain lähetyin Tereseä rohkeasti, ja tässä ollaan!

Emppu ja Pörre -kirjojen kirjoittajalla Lasse Honkasella oli helpompaa. Hän ja kuvittaja Tuija Rikala olivat vanhoja työtovereita.

– Koska tiesin Tuijan kyvyt kuvittajana, oli luonnollista, että pyysin häntä tekemään kuvituksen, Honkanen sanoo.

Maami Snellmanin Jaakko Enkeli Lentokenttä katoaa -kirjassa on Sanna Pelliccionin kuvitus. Pelliccioni löytyi kuvittajaksi toisen kirjaprojektin ja kirjailijan kautta.

– Tutustuimme, kun suunnittelimme yhteistä sanataidekirjaa pienille lapsille. Eppu Nuotio ja minä olimme jo työstäneet kyseistä kirjaa jonkin verran, kun Eppu ehdotti mukaan Sannaa, jonka kuvituksista molemmat pidimme. Kävimme Sannan kanssa sähköpostikeskustelua, ja sitten lensimme työstämään kirjaa Berliiniin Epun luokse. Tapasimme silloin Sannan kanssa ensimmäistä kertaa, ja siitä alkoi ystävyys ja yhteistyö. Teimme yhdessä toisenkin sanataidekirjan. Samalla kirjoitin Jaakko Enkeli Lentokenttää ja halusin Sannan tämänkin kirjan kuvittajaksi, Maami Snellman kertoo.

 

 

Yhdessä kohti kirjaa

 Terese Bastilla oli ensimmäistä Sara-kirjaa kuvittaessaan apunaan käsikirjoitus, kirjailijan kuvasuunnitelma ja valokuvia.

– Ensin syntyi teksti. Sitten mietin kymmenisen kohtaa tai aukeamaa, joihin toivoin kuvitusta. Lähetin Tereselle myös valokuvia reissusta, kirjailija Outi Hongisto kertoo.

– Aluksi loin päähahmon piirteet, ja sitten alkoi varsinainen kuvitus. Outin valokuvat olivat hyödyksi kuvitustyössäni. Lähetin Outille kuvitukseni kommentoitavaksi ja sain palautetta myös kustantamolta, Bast avaa kuvitustyön alkua.

Lasse Honkanen pyysi Tuija Rikalalta kuvitusluonnoksia varhaisen käsikirjoitusluonnoksen perusteella. Rikala alkoi tehdä varsinaisia kuvia vasta myöhemmässä vaiheessa, kustannussopimuksen jälkeen.

– Kävimme yhdessä läpi käsikirjoituksen. Minulla oli ehdotuksia, mistä haluaisin kuvia. Sovimme, että Tuija tekee kuvia myös niistä kohdista, jotka hänestä tuntuvat mukavilta ja sopivilta. Tuija lähetti sähköpostilla luonnoksia ja minä kommentoin niitä. Lopulliset kuvat kävimme vielä yhdessä läpi ja sovimme joistakin muutoksista. Tuijallakin oli korjausehdotuksia muutamiin tekstiin kohtiin, Honkanen kertoo. – Minulle oli suurta hyötyä siitä, että Tuijalla oli kaksi sopivan ikäistä poikaa, joille hän luki käsikirjoitukseni. Sain heiltä hyviä vinkkejä.

Maami Snellman kirjoitti Jaakko Enkeli Lentokenttä katoaa -kissaromaanin eräänlaisena surutyönä oman kissansa kuoleman jälkeen. Kuvittaja oli mukana myös tekstin työstämisessä.

– Kun sain käsikirjoituksen valmiiksi, annoin sen Sannalle kommentoitavaksi. Kirjoitin ja muokkasin tekstiä uudelleen kommenttien pohjalta. Koko kirjoitusprosessiin meni kolme vuotta.

Pelliccioni taas kertoo makustelleensa tekstiä ja päätyneensä sitten mustavalkoiseen kuvitukseen eri tekniikoin, mustetta ja kollaasia yhdistellen.

– Minusta se sopi Jaakon hassuun tyyliin. Ajattelin, että pystymallinen kirja ja osin vinjettimäinen mustavalkokuvitus sopisi lapsen ensiromaanin formaatiksi: teos olisi jo ”isojen kirja”, mutta kohtuullisen isotekstinen, helposti hahmotettava ja hauska. Onneksi Maami tunnisti kuvituksistani Jaakon heti, ja sain sekä kirjailijalta että kustantajalta vapaat kädet kirjan kuvituksen ja graafisen suunnittelun suhteen.


Ensitapaaminen julkkareissa

 Sähköposti on tärkeä työväline kirjayhteistyössä.

– Kaltaistamme tekijäparia ei olisi syntynyt, ellemme eläisi internetin aikakautta, Satu Alajoki sanoo. – Välillämme on Ellan kanssa satoja kilometrejä. Käsikirjoitukset, kuvat ja kommentit ovat liikkuneet sähköpostitse. Tapasimme ensimmäisen kerran vasta esikoiskirjamme julkkareissa!

Alajoki luonnehtii Ella Kurkea ”huikeaksi tyypiksi” ja toivoo, että yhteistyötä olisi voinut tehdä vielä tiiviimmin, myös kasvokkain tapaamalla: kuvituksella ja kuvittajalla on suuri merkitys työnteolle ja lopputulokselle.

– Kirjoittajana kiinnitin erityisesti huomiota tekstin ja kuvien yhteensopivuuteen. Kuvien ja erityisesti kirjan taiton tuli tukea tarinan jännitettä, paljastaa juuri sopivasti oikeaan aikaan ja jättää jotain myös lukijan mielikuvituksen varaan, Alajoki kuvaa kirjantekoa ja kirjan kokonaisuutta.

Vaikka aikatauluasiat ja työtapojen yhteensopivuus olisivat aluksi hieman hermostuttaneet, kaikkien parien yhteistyö on ollut hauskaa ja sujuvaa, eikä suuria ristiriitoja ole ollut.

– Muutaman kerran meillä oli eri näkemys joidenkin hahmojen ulkonäöstä, mutta selvisimme siitä hyvässä yhteisymmärryksessä, Lasse Honkanen paljastaa.

Sanna Pelliccioni nautti Jaakko Enkeli Lentokenttä katoaa -kirjan kuvittamisesta.

– On superhauskaa kuvittaa kaverin tekstiä. Erityisen hauskaa on kuvittaa kissoja, koska pidän niistä – vaikka kissa on mielestäni aika vaikea piirrettävä.

– Toisen kanssa työskentely on hauskaa ja palkitsevaa, Maami Snellman jatkaa ja kiittää Pelliccionia. – Ei tarvitse olla yksin kirjan takana. On tullut kerrottua hersyviä kissatarinoita, ja naurettua paljon!

Satu Alajoki kiteyttää kumppanin merkityksen kirjanteossa.

– Itselleni työpari on ollut kirjanteon kulmakivi jo siksi, että en osaa itse kuvittaa. On huojentavaa antaa työ toiselle tekijälle, jolla se taito on.

 

Artikkelissa mainitut kirjat:

 

Kevään 2019 julkaisuohjelma

 

Ilolla ja ylpeydellä esittelemme kevään 2019 uutuusteoksemme. Aurinkoa kohti!

Kevään 2019 kirjaesite löytyy täältä. 

 

Miten Naton tukikohta toimii ja miksi kello tikittää? Dekkarin taustoittaminen johtaa monenlaisiin kysymyksiin ja tilanteisiin

 

Mistä ja miten dekkaristit saavat taustatietoa kirjoihinsa? Millaisiin tilanteisiin tiedonjano voi johtaa? Dekkaristimme kertovat dekkarien taustoittamisesta.

– Viime päivinä olen käyttänyt huomattavan määrän aikaa googlaamalla erilaisia tapoja piilottaa murha-ase sekä etsinyt tietoa täydellisistä murhista ja niiden tekotavoista, Annika Eronen kertoo työstään.
Dekkarin kirjoittamista edeltää lukeminen ja tutkiminen.
– Kun aihe, josta haluan kirjoittaa, on selvä, suuntaan kirjastoon ja lainaan kaiken, minkä vähääkään uskon liittyvän aihepiiriin. Tämä tarkoittaa yleensä yhtä tai kahta kassillista kirjoja, Arttu Tuominen kertoo. – Käytän paljon myös internetiä. Olen huomannut, että on virhe ryhtyä heti kirjoittamaan.
Lukemiseen uskovat myös Tuire Malmstedt ja Tero Somppi.
– Luen, luen ja luen, Malmstedt kiteyttää.
Somppi luki bioterrori-iskusta kertovaa Viimeinen linja -teosta varten 5000 sivua taustatietoa viruksista.
– Biouhkien osaamiskeskuksen johtaja kertoi myöhemmin, että kirja on pakollista luettavaa heille töihin tuleville lääkäreille. Välillä tuntui, että olen haukannut liian ison palan, mutta kirja siis onnistui hyvin. 

 

Kysy asiantuntijalta – epäluuloista huolimatta

Mika Kähkösen teokset sijoittuvat sairaalamaailmaan, jossa hän itsekin työskentelee. Kähkönen kertoo, että työkokemuksestaan huolimatta hän hakee spesiaalitietoa kirjallisen materiaalin ohella asiantuntijoilta.

– Lähteinä käytän eri yksiköiden henkilökuntaa ja lääkäreitä. Löytyypä osoitekirjastani rikostutkijankin yhteystiedot.
Arttu Tuominen luettelee olleensa kirjoja taustoittaessaan yhteydessä muun muassa seuraaviin tahoihin: kansalaisaktivistit, äärinationalistit, luterilainen pappi, Jehovan todistajat, obduktiopreparaattori, ammattikalastajat, lääkärit, tutkijat ja useat poliisit. Yhteistyö on sujunut aina hyvin.
Muut kertovat samaa: omituisiinkin kyselyihin suhtaudutaan ystävällisesti.
– Kaikki tahot, joilta apua on pyydetty, ovat olleet hyvin avuliaita. Neuvoja on saatu niin poliisista kuin sisäministeriöstä, ja myös ulkomailta on löytynyt auttajia, kertoo Kirsi Merimaa.

Asiantuntijan puoleen kääntyminen vaatii silti pokkaa.
– Eräs geenitutkija suhtautui esikoiskirjani aikaan hiukan epäluuloisen tuntuisesti uteluihini siitä, periytyvätkö tietyt piirteet lapsille suoraan vai jollakin todennäköisyydellä. En ollut vielä julkaissut, ja hän taisi epäillä motiivejani ja ajatteli minun olevan henkilökohtaisella, vainoharhaisella kostoretkellä. Hihittelin asialle itsekseni, Annika Eronen muistelee.
– Erikoisia tilanteita syntyi joskus alkuaikoina kirjastokäynneistä, kun kirjaston väki ei vielä tiennyt, että kirjoitan dekkaria. Pino Poliisi kertoo -tietosanakirjoja, oikeuslääkärin kamalia muisteluita uraltaan, päällimmäisenä Tapani Baggen Se murhaa joka osaa… Se herätti joskus hilpeyttä, Tuire Malmstedt kertoo. – Eniten Pimeän jään kirjoitusvaiheessa yllätti kuitenkin se, että tulin ottaneeksi yhteyttä sudenkorentoasiantuntija Sami Karjalaiseen. Hänen tietojensa myötä sudenkorennot saivat kirjassa alkuperäistä suunnitelmaa suuremman roolin, ja ne esimerkiksi sitovat eri aikatasojen kertomuksia yhteen.
Kaikki dekkaristit ovat kiitollisia, että niin moni on valmis auttamaan ja jakamaan tietojaan. Mika Kähkönen puhuu myös lähteiden kunnioittamisesta.
– Taustoittamisessa on pyrittävä uskottavuuteen, mutta myös osattava kunnioittaa elämänkokemuksia. On muistettava, että kriisit ovat monelle lukijalle todellisia ja tätä päivää.

 

 

Väärinkäsityksiä ja tutkimusmatkoja

Aina taustatyö ei suju kommelluksitta, mutta toisaalta se tarjoaa usein ainutlaatuisia kokemuksia.
Hanne Dahl halusi tietää Selvästi syyllinen -teostaan varten tavarajunan aikataulut. Vastausta ei tullut ennen kuin hän sanoi puolileikillään olevansa pian liikenneministeriin yhteydessä – selvisi, ettei varsinaisia aikatauluja ollut.
Samaa kirjaa tehdessään Dahl soitti syyttäjänvirastoon, koska halusi selvittää, millaisella taustalla sinne pääsisi kesätöihin.
– Jokin meni pieleen, sillä kihlakunnansyyttäjä neuvoi minua kääntymään esimiehensä puoleen rekrytointiasioissa. Kesti hetken ennen kuin selvisi, etten ole itse hakemassa työpaikkaa.
Tero Sompin erikoisin taustoituskokemus on Bosnian-matka.
– Kyselin Tukikohta Helsinki -kirjaa varten Bosniassa palvelevalta tutulta, miten Naton tukikohta toimii. Tule katsomaan, hän vastasi. Tein usean päivän reissun tukikohtaan, ja matka poiki lopulta idean myös kirjaan Hyvä paha maailma.
Marko Immonen kierteli Münchenissä poliisiopistoa, kunnes tajusi olevansa Dachaun keskitysleirillä.
– Meni tarina hieman uusiksi, hän sanoo. – Toisella kerralla Tukholmassa iranilainen taksikuski esitteli huligaanien polttamaa autotalliaan ja asuinaluettaan niin avoimesti, että hetken tunsin ne kulmat paremmin kuin omat asuinpaikkani.

 

 

Dekkarin aineksia taustoittamisessa

Kirsi Merimaa on joutunut useisiin erikoisiin ja jopa jännittäviin tilanteisiin taustoitustyön takia.
Sinisilmää kirjoitettiin kuohuvassa Virossa vuonna 1988. Tallinnassa liikkui monenlaisia huhuja ja meitä varoitettiin, että KGB saattaisi kuunnella huonettamme Viru-hotellissa. Tapasimme kaupungilla monenkirjavaa väkeä, myös sen aikaisten miehittäjien terroristeina pitämiä virolaisia. Ilmassa oli vaaran tuntua.
Joskus kirjailija eläytyy tarinaansa voimakkaasti – tai sitten jotain dekkarimaista on oikeasti tapahtunut.
Musta kirves sijoittuu Kirgisiaan ja Kazakstaniin ja käsittelee muun muassa plutoniumin käyttöä. Teimme matkan Kirgisiaan alueelle, jossa oli todennäköisesti käsitelty radioaktiivisia aineita. Psyykkistä tai ei, vierailu aiheutti ärhäkkään taudin, ja vielä viikkoja matkan jälkeen suihkussa käytiin vähän väliä. Kirjassa ennakoitiin Kirgisian vallankaappaus, joka tapahtui ennen kuin kirja ehti markkinoille, Merimaa jatkaa.
Mika Kähkönen tutustui Kroonikkoa varten muun muassa Paiholan entiseen mielisairaalaan.
– Kävellessäni sairaalan maanalaista yhdyskäytävää ja kierrellessäni kriminaalisosaston autioituneita huoneita ja eritystiloja saatoin aistia menneisyyden. Tupakkahuoneen seinään oli nojattu, selän kuvio näkyi vaaleampana. Eristyksen katosta erottui tahroja, tilan tarkistusluukku oli kynsitty harmaaksi. Joku eristetyistä oli vaatinut kellon. Se kävi edelleen ikkunan panssarilasien välissä. Saatan kuulostaa rajatapaukselta, koska tuolla hetkellä uskoin, että näkyvät jäljet ihmisistä olivat vain jäävuoren huippu. Uskon edelleen.
Kaikki yllättävät kokemukset eivät ole uhkaavia.
”Käpylä-dekkaristi” Ata Hautamäki sai näyttelijä Tarja Siimekseltä vinkin, että Levottoman kadun tapahtumat voisivat sijoittua hänen taloonsa. Kerronnan yksityiskohdista ja uskottavuudesta tarkka Hautamäki lähti tutustumaan talon arkkitehtuuriin, mutta kun kukaan ei ollut kotona, hän päätyi naapuriin.
– Kävelin sisälle huhuillen, onko ketään kotona. Pian eteeni ilmestyi näyttelijä Eeva Litmanen. Hän innostui: ’Kuule, siun pitäis kirjoittaa täst meijä talost!’ Sitten sain kuulla, mitä jännittäviä jälkiä he olivat löytäneet taloa ostaessaan.


Älä kerro kaikkea

Dekkaristit ovat yhtä mieltä taustoittamisen tärkeydestä.
– Kaikkihan sen tietävät, että dekkarien lukijat ovat äärimmäisen tarkkoja asiatietojen paikkansapitävyydestä, Hanne Dahl kiteyttää.
Ihan kaikkea ei pidä silti kertoa lukijalle.
– Lähteet ovat hyvä renki, mutta huono isäntä, Mika Kähkönen arvioi.
– Jos henkilöhahmolla on esimerkiksi sydänvika, kirjailijan on oltava selvillä sairauden perusteista, vaikka koko asia saatetaan sivuuttaa kirjassa yhdellä lauseella tyyliin ’Sami nappasi pari beetasalpaajaa suuhunsa ja astui ulos autosta’, Arttu Tuominen havainnollistaa.
Vaikka kaikki taustatieto ei kirjaan päätyisikään, se voi antaa kirjailijalle paljon.
­– Suurin osa tiedosta jää rikastuttamaan pelkästään omaa elämääni, mikä ei ole lainkaan vähäinen asia. Kirjoittaminen on mahtava tekosyy oppia uutta, Marko Immonen sanoo.
Tuire Malmstedt löysi esikoisromaaninsa myötä uuden maailman.
Pimeän jään taustoittamisessa erityisesti tinglit-intiaanien kulttuuri vei mukanaan ja luen edelleen kaiken, mitä tingliteistä löydän. Taustoittaminen tuo uusia intohimoja.

 

Artikkelissa mainittujen kirjailijoiden uusimmat dekkarit:

 

 

 

MYLLYLAHDEN MURHAROUVAT

 

Kukaan ei ole laskenut, kuinka paljon ruumiita Myllylahden Murharouvat ovat saaneet aikaiseksi, mutta heidän kirjoittamiaan rikoskirjoja, dekkareita ja jännitysromaaneja Myllylahti oy on kustantanut yli 30 nimikkeen verran.

 

 

Rouvat eivät kirjoita yhdessä vaan esiintyvät ryhmänä kirjastoissa, kirjakaupoissa ja erilaisissa tilaisuuksissa. Kaikki sai alkunsa, kun Anne Syrjä, kirjailijanimeltään Hanne Dahl ja Ata Hautamäki alkoivat esiintyä yhdessä haastatellen toisiaan. Sen jälkeen mukaan liittyivät Jaana Lehtiö, Tiina Martikainen, Terhi Nikulainen, Eija Piekkari ja Mari Pyy. Ryhmän nimivalinta oli selvä, vaikka Murhaavat Myllyrouvat oli myös tarjolla.

 

Kokoonpano vaihtelee esiintymisissä sen mukaan, keiden kalenteriin se sopii tai kuinka pitkästä matkasta on kyse. Viime kesänä Varkauden Dekkarifestivaaleilla mukana oli 3 ryhmän jäsentä, mutta täydennykseksi saatiin elokuun esikoiskirjailija Tuire Malmstedt.

 

Ryhmän jäsenten romaaneissa liikutaan reaaliympäristöissä, joiden tarkkaa kuvausta lukijat arvostavat. Tavallisesti juonessa on päähenkilö, joka ratkoo rikoksia mutta muutakin näkökulmaa on käytetty.

 

Kirjailijat itse kuvailevat tuotantoaan:

  • Hanne Dahl: Kirjani sijoittuvat Hauholle ja Hämeenlinnaan, kun turvallisen tavallinen arki muuttuu yllättäen rikosten näyttämöksi.
  • Jaana Lehtiö: Rikoskomisario Muhosen ryhmä ratkoo porvoolaisrikoksia. Lukija heittäytyy leppoisan kotoisaan dekkaritunnelmaan, vaikka meno kuumenee tutkinnan tiivistyessä.
  • Mari Pyy: Minun päähenkilöni ovat itsenäisiä naisia, joilla on vahva halu selvittää vääryyksiä.
  • Ata Hautamäki: Rakastan kirjoittaa tavallisista ihmisistä, joille sattuu ja tapahtuu niin Tampereella kuin Helsingissä.
  • Eija Piekkari: Minun murhaajani ei ole koskaan nurkkaan ajettu ja ahdistettu, että hän siksi tekisi tekonsa. Hän pystyy aina valitsemaan.
  • Tiina Martikainen: Rikosylikonstaapeli Hanna Vainiosta kertovat dekkarini yhdistävät huolella taustoitetun rikostutkinnan sekä poliisikoiratoiminnan sympaattisen naispoliisin omiin elämänkäänteisiin.
  • Terhi Nikulainen: Kirjoitan yhteiskunnallis-psykologisia dekkareita, joissa on särmikkäitä vahvoja naisia. Sellainen on myös venäläistaustainen ylikonstaapeli Vera Ranta.

 

 

Esiintymiset

Yhteisesiintymisten pääsisältönä ovat kirjat ja kirjoittaminen. Aluksi kuullaan kunkin kirjailijan lukevan omasta teoksestaan lyhyehkön pätkän, jonka aikana yleisö saa keskittyä kuuntelemiseen. Se herättää kiinnostuksen, jota voi sitten täydentää keskusteluvaiheessa. Kirjailijat myös parihaastattelevat toisiaan, joten tiedonnälkä kyllä täyttyy. Jokainen esiintymistilaisuus on ollut kirjailijoille hieno kokemus, sillä yleisö on ollut aktiivista. Paikalliset kirjaston ystävät ovat usein olleet tilaisuuksien järjestäjiä, joita Murharouvat haluavat syvästi kiittää.

 

Kirjailijat sekä teokset

Tutustu kirjailijoihin sekä heidän kirjoihinsa tarkemmin:

 

 

 

Dekkarifani Kari Honkasella on yli 4000 kotimaista jännityskirjaa ja yli 400 suomalaisdekkaristin signeeraus

 

Helsinkiläinen Kari Honkanen on kenties Suomen suurin dekkarifani. Hän omistaa yli 4000 kotimaista dekkaria. Noin puolessa teoksista on kirjailijan nimikirjoitus, ja Honkanen on tavannut satoja kirjailijoita. Kysyimme Honkaselta, mitkä kirjailijatapaamiset ovat erityisesti jääneet mieleen ja mitä muuta kuin dekkareita hän lukee.

 

Rikokset ovat olleet osa Kari Honkasen elämää vuosikymmenien ajan. Hän teki 35 vuoden uran Helsingin rikospoliisissa eri tehtävissä. Honkanen jäi eläkkeelle vuonna 2009, mutta jo vuosituhannen vaihteessa oli alkanut uusi harrastus, kotimaisten dekkarien keräileminen.

– Dekkariharrastus alkoi eron myötä. Aloin kerätä Mauri Sariolaa, ja sain kokoon noin 400 kirjan kokoelman. Siinä oli Sariolan teosten kaikki painokset ja kansipaperit, kaikki vaihtoehdot, Honkanen kertoo. – Sain idean kerätä suomalaista jännityskirjallisuutta laajemminkin. Rikosromaanien lisäksi harrastan reuna-alueiden kirjoja, eli rikosalaa sivuavia kirjoja, kuten muistelmia ja faktateoksia.
– Ja vähitellen aloin jahdata kirjailijoita.

Keruumatkoja ympäri Suomen

Kari Honkanen on tuttu näky kirja-alan tapahtumissa. Hän pyrkii ostamaan kaikki Suomessa vuosittain julkaistavat rikosromaanit ja saamaan niihin kirjailijan nimikirjoituksen päivämäärän kera.
– Olen tavannut 491 suomalaista rikoskirjailijaa, Honkanen kertoo. – Olen hankkinut vain vähän kirjoja valmiiksi signeerattuina, sillä pyrin aina tapaamaan kirjailijan ja löytämään näin ihmisen kirjan takana.
Kaikkia kirjailijoita ei tavoita tapahtumissa. Honkasella onkin tapana tehdä signeerausmatkoja: hän soittaa kirjailijoille ja lähtee tapaamaan heitä kirjakassin kera. Matkat ovat suuntautuneet etenkin Itä- ja Keski-Suomeen. Länsirannikko ja varsinkin Pohjois-Suomi ovat jääneet vähemmälle.

– Aluksi kirjailijoista saattoi kuulostaa oudolta, kun soitin ja esittelin asiani. Sitten löysin rytmin, Honkanen muistelee. – Noin 90 % kirjailijoista suhtautuu signeerauspyyntöön erittäin positiivisesti ja ilahtuu. Jotkut osaavat jo odottaa minua.
Honkasen mieleen on jäänyt erityisesti tapaaminen Eeva Tenhusen kanssa. Rikoskirjallisuuden grand old lady ei ensin erityisemmin ilahtunut kotiinsa ilmaantuneesta nimikirjoituksenmetsästäjästä, jolla oli sukulaispoika kuskinaan.
– Tenhunen sanoi signeeraavansa kirjat vain siksi, kun olin jo siinä. Hän komensi minut toiseen huoneeseen odottamaan signeerauksen ajaksi. Sen jälkeen hän kuitenkin ryhtyi juttusille ja rentoutui. Keskustelimme puoli tuntia, ja tästä kohtaamisesta tuli hienoin kirjailijatapaamiseni, Honkanen sanoo.
Toisen mieleen jääneen kirjakokemuksen järjesti Honkasen kollega, poliisi ja kirjailija Matti Yrjänä Joensuu.
– Joensuu oli työkaverini, mutta hän oli ollut pitkään pois töistä. Viimeisenä työpäivänään hän kuitenkin jätti minulle lahjan. Siinä oli hänen ulkomaankokoelmansa, kaikki kirjat signeerattuina. Joensuu oli aiemmin signeerannut minulle muita kirjojaan ja näin hän auttoi, että Joensuu-kokoelmastani tuli täydellinen.
Vain kaksi kirjailijaa on kieltäytynyt signeerauksen antamisesta yhteydenotosta huolimatta, molemmat terveyssyistä. Joitakin kirjailijoita Honkanen ei ole tavoittanut.
Ilkka Remes piilottelee.


Seinät täynnä kirjoja

Kari Honkanen arvelee harrastuksensa takana olevan ”pikkuisen perfektionismia”. Tarkan uutuuksien seuraamisen lisäksi hän huolehtii järjestelmällisesti kotikirjastostaan.
– Manuaalisen kirjanpitoni mukaan minulla on nyt 4136 kirjaa kaikkiaan 1009:ltä kirjailijalta. 1998:ssa kirjassa on signeeraus, hän kertoo. – Lisäksi on 747 rikosalan lehteä.

– Joskus lähipiiri on ihmetellyt, miksi minulla on seinät täynnä kirjoja. Kirjojen ostamiseen myös kuluu rahaa, mutta muuten tämä on kaikin puolin hyvä ja mukava harrastus, Honkanen pohtii. – Ainoa huono puoli on, että välillä kaikki kirjat on otettava hyllyistä ja pölytettävä.

Muilla ei ole asiaa näille kirjahyllyille.
– En lainaa kirjoja kenellekään, kuuluu yksiselitteinen kanta.

MurhaMylly on kuin yksi kirja

Kari Honkasella on luonnollisesti laaja kokoelma myös Myllylahden julkaisemia kirjoja.

– Luen nyt MurhaMylly-sarjan osaa 155, hän kertoo.

Dekkarifani ei halua nimetä suosikkikirjailijoita tai -kirjoja, mutta kehuu MurhaMylly-sarjaa yleisesti.
– Tykkään siitä, että sarjassa on paljon erilaisia kirjoja ja kirjailijoita. Luen sarjaa kuin yhtä Myllylahden kirjaa, jossa on monipuolisesti vaihtelua. Dekkarit ovat helppoa luettavaa etenkin kesällä.
Honkanen ehtii lukea muutakin.


– Näitä Ernest Hemingway -miehiä olen, hän luonnehtii. – Ja luin juuri Oblomovin, laiskuuskirjan. Luen myös muuta kuin rikoskirjoja – muutenhan niissä tarinoissa menee sekaisin!