Ostoskori
0 kpl - 0,00 €
Ostoskorisi on tyhjä!

Ajankohtaista

Taika Valo ja Pelukylän pokaali valittiin vuoden 2014 parhaaksi lastenkirjaksi

ke, kesä 10, 2015 09:23 CET

Jaana Lehtiön ja Helena Miettisen seikkailukirjasarjan ensimmäinen osa Taika Valo ja Pelukylän pokaali voitti vuoden 2015 Lasten LukuVarkaus -palkinnon.

Lasten LukuVarkaus -palkinnon jakaa kuuden lapsen lukijaraati. Kirja-ammattilaisten esiraati valitsi loppukilpailuun seitsemän teosta kaikista Suomessa vuonna 2014 ilmestyneestä noin 130 lastenkirjasta. Näistä kaksi oli Myllylahden kustantamia.

Jaana Lehtiön ja Helena Miettisen Taika Valo -sarjan seuraava teos ilmestyy ensi syksynä.

 

Kirjahyrrä-lastenkirjallisuusfestivaalien antia.
Tarina ideoitu Heta Salmen vetämässä Kelmien kekkerit -työpajassa 23.5.2015.


Copyright Heta Salmi

KELMIEN KEKKERIT

Lasten ideoiman tarinan pohjalta puhtaaksi kirjoittanut Heta Salmi.


Sisarukset Lotta ja Liisa retkottavat olohuoneen upottavalla kulmasohvalla. Pikkusisko Lotta on pitkästynyt. Liisa tahtoo vain lukea omaa Taikuripoika-kirjaansa eikä innostu mistään hänen ehdottamastaan leikistä. Yllättäen ovikello rämähtää soimaan. Se tuo Lotalle toivotun keskeytyksen tylsään iltaan.
Kun Lotta raottaa ovea, Mette, Janne ja Seppo tunkevat kapeasta oven raosta sisälle ja alkavat puhua pulputtaa yhtä aikaa niin kiivaasti, ettei Lotta saa mitään tolkkua.
– Me ollaan löydetty mahtava paikka! aloittaa Janne. – Rynttyyt niskaan ja ulos!
– Tuossa metsässä on autiotalo, säestää Seppo.
Lotta katsoo kysyvästi Metteä. Hänestä autiotalo ei kuulosta houkuttelevalta näin pimeällä.
Liisa on keskeyttänyt lukemisen ja tullut eteiseen.
– Se on tosi pelottavan näköinen, sanoo Mette, – mutta voisihan sitä käydä katsomassa.
– Jos siellä on joku…? kysyy Lotta arasti.
– Kuka siellä nyt olisi, keskellä yötä, vastaa Janne rehvakkaasti.

Viisi pientä lasta, Janne etunenässä, harppovat läpi niityn pitkien heinien kohti metsää, jonka keskeltä pojat ovat löytäneet autiotalon.
Taivaalle on noussut kuun sirppi ja tuikkivat tähdet. On loppukesä, ja taivas on tumma. Kuun valo heittää puiden pitkät varjot pellolle lasten saapuessa metsän reunaan. Lotta ujuttaa pienen hikisen kätensä Liisan käteen, häntä pelottaa. Metsä on sysimusta eikä sieltä voi erottaa kuin puiden vaaleat rungot. Mette lähtee Jannen kanssa rohkeasti raivaamaan tietä läpi metsää reunustavan pajukon. Seppo puhuu taukoamatta isänsä uudesta ruohonleikkurista, ja Lotta ja Liisa kulkevat vaitonaisina käsi kädessä jonon hännillä.
Lapsilta pääsee syvä huokaus, kun he saapuvat pienelle aukiolle, jonka keskellä komeilee kaksikerroksinen talo. Ikkunat ovat mustat ja kaikkialla on pimeää ja hiljaista.
– Mennään pois, sanoo Lotta vaivoin kuuluvalla äänellä ja puristaa Liisan kättä.
– Au, sä ruttaat mun käden, tiuskaisee Liisa, vetää kätensä irti Lotan otteesta ja jatkaa rehvakkaasti: – Mitäs pelättävää täällä nyt olisi, autio mikä autio.
Muiden lasten hämmästykseksi Liisa, joka yleensä katsoo ennen kuin katuu, lähtee harppomaan pitkin askelin kohti talon etuovea, tempaisee sen auki ja katoaa talon uumeniin.
Nelikko on Liisan tempauksesta niin ymmällään, ettei hetkeen osaa tehdä mitään.
– Mä kans, havahtuu ensimmäisenä Janne ja ryntää Liisan perään.
Ovi lonksahtaa enteellisesti Jannen pujahtaessa sisälle.
Mette, Seppo ja Lotta seisovat neuvottomina pihalla, kun he kuulevat kaukaista puhetta ja ehkä myös musiikkia. Lapset jähmettyvät kauhusta. He tarrautuvat toisiinsa kiinni ja uskaltavat tuskin hengittää. Ääni katoaa, mutta pian se taas palaa. Lotta puristaa silmänsä niin tiukasti kiinni, että otsaa pakottaa.
Hetken kuluttua ulko-ovi aukeaa hitaasti narahtaen. Lasten katseet liimaantuvat oveen. Seuraavien sekuntien aikana kaikki kolme toivoisivat olevansa jossain aivan muualla. Kuinka Janne sai heidät taas mukaan johonkin näin arveluttavaan?
– No tuletteko te vellihousut, virnuilee Liisa oven raosta.
Jännitys laukeaa ja Lotta, Mette ja Seppo purskahtavat nauruun.
Lapset katoavat yksi toisensa perään talon sisälle, myös pikkuinen Lotta.

Talo näyttää sisältä paljon suuremmalta kuin ulkoa uskoisi. Huoneet ovat korkeita ja niitä on monta. Jokaisen huoneen katossa roikkuu komea kattokruunu, ja lattioita peittävät upeat matot.  Kaikki on kuitenkin paksun pölyn peitossa, myös hienot huonekalut. Lapset kulkevat huoneesta toiseen hiljaa rupatellen. He ihmettelevät kauniita verhoja, pöydillä olevia maljakoita ja astioita kaappien päällä. Seppo lysähtää yhdelle antiikkisista sohvista ja saa päälleen melkoisen pölypilven. Kaikkia naurattaa.
Kun huoneet on tutkittu ja lapset tekevät kotiinlähtöä, he huomaavat, että Janne puuttuu.
– Se kuorsaa varmaan jonkun pölykasan alla, vitsailee Seppo, vaikka äänestä kuuluukin huoli.
– Mennään etsimään se ja lähdetään äkkiä pois, sanoo Lotta.
– Jos me tytöt etsitään makuuhuoneesta ja olohuoneesta, tutki sinä Seppo keittiö, järkeilee Liisa.
Näin tehdään.
Jannea ei löydy, mutta sama hiljainen musiikki kantautuu taas tyttöjen korviin.
– Mä haluun kotiin, sanoo Lotta itku kurkussa.
– Ihan just mennään, haetaan vain pojat, sanoo Mette äidillisesti. Liisaa ärsyttää, kun pikkusiskon pitää aina marista. Tosin, nyt hänkin alkaa olla valmis kotiin lähtöön.
Tytöt keräävät rohkeutensa musiikin vaiettua ja menevät keittiöön.
Myös Seppo on kadonnut.
Liisa seisoo mietteliäänä keskellä lattiaa, nyt pelolle ei saa antaa valtaa. Mette alkaa tutkia keittiötä tarkemmin. Hän koluaa nurkkia ja aukoo kaappeja. Kurkkaa verhojen taakse ja pöytien alle. Sitten, yhdestä nurkasta, suuren ruokakomeron takaa hän löytää lattiasta ammottavan aukon.
– Tytöt, tulkaa katsomaan, hän kuiskaa.
Lotta ja Liisa menevät Meten luokse ja tuijottavat aukkoa silmät selällään.
– Siellä on rappuset, sanoo Liisa.
– Oon sata varma, että pojat menivät tuonne, sanoo Mette.
– Mennäänkö katsomaan? kysyy Liisa.
Lotasta kuuluu vain pieni inahdus, kun Liisa ja Mette lähtevät laskeutumaan rappuja alas kohti pimeyttä. Ensin tytöt eivät näe mitään, mutta kun silmät tottuvat pimeyteen, heidän eteensä avautuu uskomaton näky. Säihkyviä koruja, suuria komeita tauluja, kruunuja ja jalokivin koristeltuja miekkoja on aivan kaikkialla.
Tytöt haukkovat henkeään. He eivät ole uskoa näkemäänsä, varsinkaan kun Janne ja Seppo ovat ripustaneet itsensä täyteen koruja ja seisovat kruunut päässä, sapelit rinnalla kuin muinaiset sotilaat ja nauraa räkättävät.
– Eiks ole aika siistejä? hekottaa Janne.
– Nää on varmasti miljoonien arvoisia, säestää Seppo timanttinen tiaara otsallaan.
– Kenen nämä on? ihmettelee puolestaan Liisa.  
Lapset säntäävät aarteelta toiselle ja ihastelevat löytöään. Ihastuksen kiljahdukset kaikuvat pitkin taloa, eikä kukaan enää muista hiljaisia ääniä, joita he olivat kuulleet.
Vaikka kaikki on ihanaa, Lottaa alkaa kuitenkin väsyttää ja hän istahtaa pienelle tuolille ja nostaa kätensä lipaston päälle, jossa on kynttelikkö. Käsi hipaisee kynttelikköä ja jotain ihmeellistä alkaa tapahtua.
Hitaasti jyristen seinustalla oleva kirjahylly alkaa liukua sivulle kaataen lattialla olevia tauluja ja siirtäen kaikkea tielleen osuvaa. Kun hylly pysähtyy, sen takaa avautuu pimeä käytävä.
Ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään, Janne rynnistää käytävään Seppo kintereillään.
– Tulkaa tänne, hän huutaa muille. – Täällä näkyy kuu!

Lapset ryntäävät tunneliin toivoen pääsevänsä pian kotiin. Mette on kuitenkin nähnyt tunnelin suulla jotain mielenkiintoista ja napannut sen mukaansa.
Kun viisikko on jälleen talon ulkopuolella olevalla aukiolla, Mette näyttää muille löytöään.
Kuu valaisee sen verran, että lapset näkevän sen olevan taulu, joka esittää karttaa.
– No mikä toi nyt on? kysyy Seppo pettyneenä.
– Katsokaa tarkkaan, sanoo Milja.
– Toi musta möykky on tämä talo, keksii Liisa.
– Ja tuon rastin alla on jotain vielä hienompaa kuin äskeiset aarteet, nyökyttelee Janne tietävän näköisenä.
– Mä haluun kotiin, huokaa puolestaan Lotta.
– No mutta, täytyyhän meidän vielä tämä selvittää, tuumaa Janne määrätietoisena. Hän nappaa kartan, kääntelee sitä ja lähtee kulkemaan kohti metsää muut kintereillään.

Lapset löytävät kuin löytävätkin aarrearkun karttaan merkatulta paikalta. Liisa oli napannut talon seinustalta lapion mukaan ja nyt arkku on esillä multakasan vieressä.
– Kuka avaa? kysyy Seppo.
– Se, joka sen kaivoi, sanoo Janne pyyhkien samalla hikeä otsaltaan.
– Tai se, joka löysi kartan, sanoo Mette.
– Tai se, joka uskaltaa, sanoo Liisa. – Siellä voi olla ihan mitä vain.

Hiljaisuus laskeutuu seurueeseen kaikkien miettiessä mitä arkussa todellisuudessa voi olla. Miksi se oli kaivettu metsään, eikä ollut muiden aarteiden kanssa talon kellarissa?

Lasten mietteet keskeyttää metsästä kuuluva rymistely.
Janne ja Seppo nappaavat arkun ja kaikki säntäävät pensaiden suojiin metsän uumeniin.    
Lapset katselevat hämmentyneinä kolmikkoa, joka saapuu heidän kaivamansa kuopan äärelle. Miehiä on kolme. Kaksi heistä on hyvin vanhaa, lähemmäs satavuotiasta ja yksi on teini-ikäinen poika. Lapset tirskahtelevat, kun kuulevat miesten nimet. Nuorin teinipoika on Häntä-Hannu, johtuen ehkä siitä, että pojalla roikkuu todella pitkä letitetty poninhäntä pitkin selkää. Toinen vanhoista miehistä on Pyrstö-Ykä, koska hänen tukkansa sojottaa pystyssä kohti taivasta kuin siilin piikit. Kolmatta miestä toiset puhuttelevat nimellä Sarvi-Seppo. Hänellä on viikinkimallinen sarvellinen kypärä päässään.
– Näiden miesten äänet me varmaan kuultiin, supsuttaa Liisa Meten korvaan.
Miehillä on puheiden mukaan ollut kekkerit talon yläkerrassa onnistuneen ryöstökeikan takia, mutta kun nuorimmainen Häntä-Hannu oli kuullut alakerrasta ääniä, juhlat oli keskeytetty. Koska Sarvi-Seppo ja Pyrstö-Ykä koputtelevat jo sadan ikävuoden rajaa, toimii Häntä-Hannu heidän korvinaan, silminään ja lihaksinaan. Vastapalvelukseksi miehet opettavat Häntä-Hannulle kaikki ryöstämisen ja huijauksen salat.

Aikansa etsittyään, kolmikko lähtee jupisten takaisin talolle. Arkun katoaminen vaikuttaa olevan vakava asia ja lapsia askarruttaa entistä enemmän avata se.
Viimein Janne ei kuitenkaan kestä jännitystä, vaan tempaisee arkun kannen auki.
Makeisia! Arkullinen makeisia! Suuria, pieniä, paperipäällysteisiä, tikkareita, suklaata, vaahtokarkkia, aivan kaikkea.
Seppo nappaa suurimman vihreäraitaisen karamellin ja kiskaisee paperin pois.
Juuri kun hän on laittamassa makeista suuhunsa, se hajoaa pienen pieniksi kimalteleviksi vihreiksi hipuiksi, jotka järjestäytyvät epämääräiseen pyöreään muotoon. Aivan kuin tässä ei olisi ollut jo lapsille kummasteltavaa, hippujen sisältä alkaa kuulua ääntä.
– Lapset, olen autiotalon kuningas ja minut pitää palauttaa takaisin autiotaloon ennen kuin kello lyö kaksitoista. Lapset, kohta on kiire. Minä pyydän.
Hiput liikehtivät levottomasti edestakaisin. Lotta puristaa Liisan kättä ja tällä kertaa Liisa ei vedä omaansa pois.
– Entä jos ei palauteta, kysyy Janne uhmakkaasti.
Hullu, ajattelee Milja.
– Te ette halua tietää, vastaavat hiput ja muuttavat muotoaan.
– Viedään se nyt, sanoo Seppo ja tarttuu jo arkun toisesta kahvasta. Mette tarttuu toiseen ja he lähtevät juosten takaisin autiotalolle.
Kelmit ovat onneksi palanneet kekkereihinsä ja lapset saavat palauttaa arkun eteiseen kaikessa rauhassa. Kuningas kiittelee lapsia vuolaasti ja sanoo lasten pelastaneen tällä monen viattoman hengen. Kylmät väreet valahtavat pitkin selkää, kun Mette ja Seppo hyvästelevät kuninkaan. Sitten kimaltavat hiput sujahtavat takaisin arkkuun sen kannen kapeasta raosta.

Vaitonainen viisikko kävelee kotiin läpi pimeän metsän. Kukaan ei sano sanaakaan, mutta kaikki varmasti miettivät mitä kuningas mahtoi tarkoittaa sanoillaan. 

Uutuusdekkarissa vahvaa faktaa poliisikoirien käytöstä rikostutkinnassa

                        to, huhti 23, 2015 07:27 EST

 

Kasvot pinnan alla –kirja tuo kotimaiseen jännityskirjallisuuteen uuden ulottuvuuden; poliisikoirien toiminnan kuvauksen. Teosta varten kirjailija Tiina Martikainen perehtyi syvällisesti erityisesti koirien käyttöön henkilöetsinnöissä.

”Tähän ensimmäiseen dekkariini tein taustatyötä kaksi vuotta, kirjan kokoaminen kesti kolme vuotta. Opiskelin poliisikoiran työtä, esitutkintalakia ja pakkokeinolakia – tavallaan minun piti opiskella poliisin työ ja faktat perusteellisesti ennen kuin pystyin rakentamaan fiktion sen ympärille”, Martikainen kertoo.

Kesälomien kynnyksellä Lohjan poliisiaseman pitkäkestoinen rikostutkinta saa tutkittavakseen nuoren naisen katoamisen. Kolme viikkoa myöhemmin Sammatista löytyy ruumis.

Rikosylikonstaapeli, poliisikoiranohjaaja Hanna Vainio tarttuu tehtävään, mutta surmaajan etsiminen lukuisten epäiltyjen joukosta muuttuu tarpomiseksi alibien, syytösten ja valheiden suossa. 

Onneksi ruumis- ja henkilöetsintään erikoistuneen saksanpaimenkoira Riinan vainu on pettämätön, ja se johdattaa rikostutkijat lopulta oikeille jäljille.


Tiina Martikainen (1963) on sammattilainen kirjailija ja freelance-toimittaja, joka vetää myös kirjoituskursseja. Kasvot pinnan alla on Martikaisen ensimmäinen dekkari, mutta muuta tuotantoa on takana jo kuusi julkaistua teosta.

Esikoiskirjailijoita ja konkaridekkaristeja Myllylahden syksyssä

 ma, touko 25, 2015 07:26 CET 


Myllylahden syyskattauksessa yhdeksän dekkaria, kolme esikoisromaania ja p uoli tusinaa lasten- ja nuortenkirjaa.

Sisko Koskiniemi: Kääntöpuolella lapsuus

Sisko Koskiniemen viiltävä esikoisromaani kaivautuu hyvinvointiyhteiskunnan pinnan alle, jossa rikkinäisten perheiden viimeisenä tukiverkkona on sosiaalityöntekijä. Kirjailija on työskennellyt kymmenen vuotta sosiaalityöntekijänä poliisilaitoksella.

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet

Dare Talvitien (1972) esikoisteos perustuu kirjailijan kokemuksiin yliopistobyrokraattina. Tässä yhden yön romaanissa päähenkilöt Eikka ja Krista sukeltavat tahtomattaankin yliopiston syövereihin. Teos on kirjailijan rakkauskirje sivistysyliopistolle.

Annmari Dannebey: Kun kuulet laulun varjojen

Ranskassa asuvan Annmari Dannebeyn (1977) esikoisteos edustaa fantasiakirjallisuutta meidän maailmamme todellisuudella maustettuna. Se vie lukijansa eri aikakausille huomaamaan, ettei ihminen ole muuttuvainen. Vai onko? Entä jos kaiken saisi aloittaa alusta?

Sebastian Lindell: Rajatapaus

Kun Tornionjoesta löytyy kaivosprofessorin ruumis, on rovaniemeläisen rikoskomisario Edelmannin ja  suomenruotsalaisen ylikonstaapeli Fribergin pystyttävä yhteiseen ajojahtiin ruotsalaisten kollegoiden kanssa. Rajatapaus on salanimellä kirjoittavan Sebastian Lindellin neljäs rikosromaani.

Myllylahden dekkarisyksyssä myös muun muassa Metropoliitta Panteleimonin , Eija Piekkarin ja Ata Hautamäen uutuusteokset. Lastenkirjoissa LukuVarkaus -ehdokkaina olevien Marja Ahon sekä kirjailijakaksikko Jaana Lehtiön & Helena Miettisen seikkailukirjasarjat saavat jatkoa.

Lisätietoja: tiedottaja Taika Dahlbom, Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

***

Myllylahden syyskatalogin löydät osoitteesta http://issuu.com/myllylahti/docs/esite_myllylahti_syksy_2015 .

Esikoisdekkari perehtyy ihmiskauppaan Italiassa

                        ke, huhti 22, 2015 08:30 CET
                                                    

Kirjailijanimi Malva Nevan Valheiden Pastoraali näyttää Italian kahdet kasvot.

Avioerosta toipuva Lea Lind lähtee vapaaehtoistyöhön umbrialaiselle lammas- ja oliivitilalle. Italialainen idylli särkyy, kun tilan isäntä löytyy surmattuna ja lampolasta resuinen pikkutyttö. Lea selvittelee tytön jälkiä aina Romaniaan saakka – ja samalla sydämenasioitaan.

Malva Neva on italialaistuneiden suomalaisnaisten kirjailijanimi. Marjatta Heliste pyörittää luomutilaa Valfabbrican kauniilla kukkuloilla. Perugiassa asuva kirjallisuustieteen maisteri Varja Lahdenperä toimii pääasiassa kääntäjänä.

“Meitä molempia kiinnostavat yhteiskunnalliseen tasa-arvoon liittyvät aiheet. Itäeurooppalainen ihmiskauppa on valitettavan todellista täällä Italiassa. Kirjan tapahtumat pohjaavat suurelta osin todellisuuteen”, kertovat aiheeseensa perehtyneet kirjailijat.

Lea Lind jatkaa italialaisia seikkailujaan Malva Nevan seuraavassa dekkarissa.