Ostoskori
0 kpl - 0,00 €
Ostoskorisi on tyhjä!

Korpi Kalevi

Kuvaa ei ole asetettu

Kalevi Korpi on toiminut lääkärinä lähes puoli vuosisataa. Hän kiinnostui jo opiskeluaikoinaan filosofiasta jopa niin paljon, että sai filosofian tohtorin paperit pääaineenaan teoreettinen filosofia. Eräässä yhteydessä hän sanoi: ”Yritin ratkaista niin sanottuja perimmäisiä filosofisia ongelmia. En onnistunut, kuten ei kukaan muukaan viimeisten kahden tuhannen vuoden aikana.” Aina välillä hän yhä eksyy silti filosofisiin pohdintoihin, joille hän pyytää arvoiselta lukijaltaan ymmärrystä ja anteeksiantoa.

 


 

Kalevi Korpi syksyllä 2021:

 

Synnyin Tampereella 72 vuotta sitten. Minut kastettiin asianmukaisesti Heikki Kaleviksi, rokotettiin, punnittiin ja vieroitettiin aikanaan. Kävin kouluni vailla sen kummempaa menestystä. Opintiestäni saan kiittää vanhempiani, ja aloituksesta isäni oivaa psykologista silmää: hän lupasi ilmakiväärin, jos pääsen oppikoulun pääsykokeista läpi. Kouluaikoina minua kiinnosti kaikki muu paitsi koulunkäynti; keväisin ornitologia, syksyisin metsästys.

 

Pyrin Ilmasotakouluun huonolla menestyksellä; olin liian isokokoinen. Sotaväen jälkeen lähdin opiskelemaan kemiaa ja fysiikkaa, silmämääränä biokemian opinnot. Sain kuitenkin päähäni vaihtaa lääketieteelliseen tiedekuntaan, josta valmistuin… kauan siten. Sen ohessa aloitin valtiotieteellisessä tiedekunnassa käytännöllisen filosofian opinnot. Siitä jäi käteen lisensiaatin paperit. Filosofian perimmäiset kysymykset vaivasivat entistä enemmän; siirryin historiallis-kielitieteelliseen, jossa väittelin teoreettisesta filosofiasta. Tämän kaiken tarkoituksena oli ymmärtää ihmismieltä ja maailmaa. Se kyllä jäi arvoitukseksi. Lääkärinä olen toiminut 47 vuotta. Nyt olen eläkkeellä, kaverina Poju, suomenpystykorva.

 

Olen pitänyt päiväkirjaa kymmeniä vuosia kohdalleni osuneista sattumuksista ja varsinkin erätaipaleella tapahtuneista. Väitöskirjan kirjoittaminen oli puolestaan oiva kirjoituskoulu. Minulla oli tapana jutella metsästyskavereiden kanssa sattumuksista metsällä. Perin tarinankerronnan tavan isältäni ja isoisältäni, jotka olivat loistavia kertojia. Kerran eräs kaveri sanoi nuotiolla, että kirjoita tarinasi ylös. Siitä se lähti. Novellieni aiheet saan omista metsästyskokemuksistani. Niitä kertyy vuosikymmenien saatossa väkisinkin. Siinä ajassa ehtii myös nähdä luontoa kohdanneen tuhon ellei ole aivan sokea.

 

Kirjani kertovat eränkäynnistä, koska ne ovat eräkirjoja. Mutta ne kertovat myös metsänväkeä kohdanneista mullistuksista, jotka järkyttävät minua syvästi. Moni vanha tuttu on miltei kadonnut, tosin uusia on tullut. Metsälintujen kohtalo on masentava. Karhua, metsäpeuraa, majavaa, metsäkaurista ja hyljettä tervehdin ilolla. Minkki, supikoira ja sakaali olisivat saaneet pysyä siellä missä olivatkin. Biotooppien muutoksissa ei ole mitään vastaavia ilonaiheita; metsät ovat eri-ikäisiä, kynnettyjä rääseikköjä ja puupeltoja, suot ojitettu, joet padottu, meri paskottu ja viljelymaisemat kuin golfkenttiä.

 

Norman Mailer kuvasi kirjoittamista seuraavasti: ”Kirjoittaminen on perin epäterveellistä puuhaa. Se ei ole hauskaa, se vanhentaa, sitä alkaa vihata, koko ruumis myrkyttyy, se köyhdyttää henkisesti. Sitä vain istuu tuolissaan maha kireällä ja yrittää pinnistää sanoja esiin.” Minä voisin kuvata kirjoittamisprosessia päinvastaisin sanoin. Minusta se on henkisesti mukavaa ja mieltä avartavaa. Jatkan kirjoittamista, jos joku vain haluaa juttujani lukea. Ja jos ei halua, niin pistän ne pöytälaatikkoon.

 

Minä luen paljon; historiaa, elämäkertoja, kaunokirjallisuutta. Pidän Shakespearesta, Paavo Cajanderin suomentamana. Anton Tsehovin novellit ovat suosikkejani. Raymond Chandlerin rikosromaanit ovat aivan lyömättömiä. Kotimaisista kirjailijoista rakastamiani ovat Aleksis Kivi, Elmer Diktonius, Pentti Haanpää, Veijo Meri, Antti Hyry ja Juha Seppälä. Eräkirjailijoista eniten pidän K. M. Walleniuksesta, Eero Lampiosta, Allan Jokisesta, Matti Karjalaisesta, Veikko Rissasesta ja Unto Ekistä, mutta on toki monia muitakin kelpo kirjoittajia.